perjantai 8. toukokuuta 2015

Jotain kaunista

Rakentaminen on melkoinen voimanponnistus. Soisi, ettei työ- tai yksityiselämässä tulisi vastaan mitään muita kriisejä kesken tällaisen mittelön. (Luit oikein: rakentaminen on yksi elämän vapaavalintaisista kriiseistä.) Yksi tuulenpuuska ei vielä laivaa kaada, mutta kolmas voi viedä hetkeksi syvyyksiin. Pari viimeistä kuukautta Reinolan emäntä on ollut aika vaitonainen.




Ystävän lapsen kuolema.
Oman tapaturma.
Kolmoissurmaaja.
Kaikki yhdessä viikossa.


Talviloman jälkeisen koulupäivän opetan shokissa.
Seitsemän pitkää oppituntia.
Alan täristä ja vapista.
Päivän päätteeksi toivon kriisiapua.
Kotona lohdutan omia.


Seuraavana päivänä alan itkeä tunnilla.
Puoli luokkaa itkee mukana.
Tutut vanhemmat ovat kuolleita.
Ystävät ovat orpoja.


Yhtäkkiä olen kotona.
En nuku mutta näen pahoja unia.
Mies tarvitsee raksalla apua.
Istun levypinon päällä itkien
enkä osaa vastata.


Haahuilen raksalla.
Nukun kotona.
Pikkuhiljaa alan toeta. 


Puukko, nauharuuvari, akkuporakone.
Lasta, pakkeli, hiomapaperi.
Teippi, tela ja maali.


Harmaata, harmaata, harmaata.
"Ota tilanne haltuun!"
kuulen radiosta.


Harmaa turvaa selustan.
Harmaa antaa keltaiselle 
uskomattoman 
voiman.