Kävin myös sytyttämässä ruokailutilan seinän oksakranssiin viritetyn valonauhan. Vaikka kuusi on jo kannettu nurkan taakse ja joulukoristeet pakattu varastoon, jouluvaloista on aina kaikkein vaikein luopua.
Puurot syötyämme laitoin soimaan Samuli Edelmannin vanhan levyn Tuhat yötä. Kun ensimmäisen kappaleen kertosäkeistö alkoi, tajusin, että olin soittanut samaa kappaletta ennen joulua Antti Tuiskun joululevyltä Minun jouluni 2. Kappaleen Valoista kirkkain sanat sopivat hyvin tähän alati jatkuvaan hämärään:
Kun synkät pilvet kerääntyy
ja peittää auringon
vaikka säteitään ei enää nää
silti uskottava on
se paistaa yllä pilvien
ja kerran valaisee
ja jokaisen sitä oottaneen
se silloin palkitsee
Mä kynttilän laitan ikkunaan
se auringosta mua muistuttaa
vaikka pimeys vielä vallitsee
kerran valoista kirkkain valaisee
sanat Arto Tamminen
Tekisi mieleni sanoa, että vaikka talon rakentaminen on ollut kauan haave, vanhasta on haikeaa luopua. Erityisen rakas paikka minulle nykyisessä kodissamme on niin kutsuttu ruokailutila, joka on kuitenkin jo vuosien ajan toiminut työhuoneenani. Kuvassa näkyvän mummolan vanhan pirtinpöydän äärellä olen korjannut satoja kokeita ja kirjoitelmia, kirjoittanut lifestyle-kirjan (jota ei ole julkaistu) ja alkanut tehdä sisustussuunnitelmia.
Perustin Reinola-blogin saadakseni meidän rakentamissuunnitelmiin rotia, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että haluan ikuistaa tänne myös paloja vanhasta kodistamme. On sanomattakin selvää, että ihanat vanhat tavaramme muuttavat mukanamme uuteen kotiin, mutta tämän talon tunnelmaa emme mukaan saa.
Viimeisenä kuva takapihaltamme, jonne siis aina välillä katselen, kun teen töitä tai haaveilen. Sniif.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti