Google+ Followers

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Ajatuksia aivokeskuksesta


Tämä aamu alkoi kuten eilinenkin. Heräsimme yksivuotiaan kanssa kouluun lähtijöiden ääniin. Raakuin sängyn pohjalta heipat ja ulko-oven käytyä vääntäydyin lapsi kainalossa keittiöön kaurapuuron keittoon. Keittiössä sytytin vielä ikkunassa roikkuvaan paperitähteen valon ja raotin sälekaihtimia tarjotakseni lohduttavaa valoa ohikulkeville.



Kävin myös sytyttämässä ruokailutilan seinän oksakranssiin viritetyn valonauhan. Vaikka kuusi on jo kannettu nurkan taakse ja joulukoristeet pakattu varastoon, jouluvaloista on aina kaikkein vaikein luopua.


Puurot syötyämme laitoin soimaan Samuli Edelmannin vanhan levyn Tuhat yötä. Kun ensimmäisen kappaleen kertosäkeistö alkoi, tajusin, että olin soittanut samaa kappaletta ennen joulua Antti Tuiskun joululevyltä Minun jouluni 2. Kappaleen Valoista kirkkain sanat sopivat hyvin tähän alati jatkuvaan hämärään:

Kun synkät pilvet kerääntyy
ja peittää auringon
vaikka säteitään ei enää nää
silti uskottava on

se paistaa yllä pilvien
ja kerran valaisee
ja jokaisen sitä oottaneen
se silloin palkitsee

Mä kynttilän laitan ikkunaan
se auringosta mua muistuttaa
vaikka pimeys vielä vallitsee
kerran valoista kirkkain valaisee  

sanat Arto Tamminen


Tekisi mieleni sanoa, että vaikka talon rakentaminen on ollut kauan haave, vanhasta on haikeaa luopua. Erityisen rakas paikka minulle nykyisessä kodissamme on niin kutsuttu ruokailutila, joka on kuitenkin jo vuosien ajan toiminut työhuoneenani. Kuvassa näkyvän  mummolan vanhan pirtinpöydän äärellä olen korjannut satoja kokeita ja kirjoitelmia, kirjoittanut lifestyle-kirjan (jota ei ole julkaistu) ja alkanut tehdä sisustussuunnitelmia.




Perustin Reinola-blogin saadakseni meidän  rakentamissuunnitelmiin rotia, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että haluan ikuistaa tänne myös paloja vanhasta kodistamme. On sanomattakin selvää, että ihanat vanhat tavaramme muuttavat mukanamme uuteen kotiin, mutta tämän talon tunnelmaa emme mukaan saa.


Viimeisenä kuva takapihaltamme, jonne siis aina välillä katselen, kun teen töitä tai haaveilen. Sniif.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti